Dereka.net - etusivulle Dereka Linkit Vieraskirja

« Takaisin Dereka -sivulle


62 päivää selustassa

Kaikki on keksittyä, mikään ei ole todellista.

Henkilöt
* Majuri Vilho Seppälä
* Luutnantti Mikko Vuorio
* Luutnantti Lasse Kerälä
* Luutnantti Mauri Santala
* Ylikersantti Paavo Joukola
* Kersantti Risto Wikman
* Kersantti Juho Aaltoila Jälkimies, "hevosmies"
* Kersantti Lauri Penttilä
* Alikersantti Arvo Sipilä Porukan vanhimpia mutta lähes kovakuntoisimpia miehiä
* Alikersantti Sulo Pekkala Jälkimies
* Sotamies Pentti Viljanen
* Sotamies Sulo Koski Vitsiniekka
* Sotamies Martti Laukkanen
* Sotamies Jaakko Törmi
* Sotamies Simo Järvinen
* Sotamies Ville Kivinen Erittäin tarkkakuuloinen
* Sotamies Raimo Vesilahti Pienikokoinen ja ketterä
* Sotamies Erkki Pekkala
* Radisti Jorma Juutila
* Radisti Keijo Ali-Simppu
* Koiramies vääpeli Janne Juntunen
* Koira Väinö
* Hevosmies Heikki Salo
* Hevonen Peijari
* Vanki Igor Samonovits
* Vanki Pavel Tjurkkow
* Venäläispoika Mihkail Rastowski
* Venäläisupseeri Sergei Rastowski

Tehtävä
Venäläiset partisaanijoukot olivat jälleen livahtaneet suomalaisten kenttävartioiden huomaamatta ja tehneet tuhojaan siviilikylienkin läheisyydessä. Yhä useammin ja useammin vahingot huomattiin heti ku ne oli tehty ja pahantekijät saatiin kiinni. Nyt tilanne oli toinen, tihutyöt oli huomattu vasta, kun esikunnasta yritettiin ottaa yhteyttä osasto Seppälään. Puhelinlinja oli mykkänä, joten tärkeä ja salainen ilmoitus piti jättää osasto Seppälästä 22 kilometrin päässä olevaan osasto Mukkalaan. Autokuskeista ja varsinkin toimintakykyisistä autoista oli puutetta, joten rohkea ja sisukas hevosmies Heikki Salo ilmottautui vapaaehtoiseksi. Ratsukko lähtikin heti viestin saatuaan viemään sitä osasto Seppälään.

Tummahiuksinen ja julman näköinen hevosmies Heikki Salo kannusti hevostaan kovempaan menoon. Ohjien perät pamahtelivat ruunan kaulalle ja kupeet jysähtelivät pohkeiden voimasta. Nyt oli kiire. Ruuna Peijari nosti päätään ylemmäs ja pärskähti, se ehkä vaistosi että oli tärkeää saada viesti vietyä majuri Seppälälle nopeasti. Vaikka Salo olikin julman näköinen ja oloinen, rakasti hän eläimiä. Ikinä hän ei vahingoittanut tahallaan mitään eläintä. Peijari olikin tottunut rajuun käsittelyyn, joten tämmöinen hoputus ei juuri miltään tuntunut. Ennenkin oli tämä pari vienyt viestiä kaukopartio-osasto Seppälälle, joka piti majaa keskellä metsää, pienessä kyläpahasessa. Ainoat asiat jotka Salo tiesi viemästään viestistä oli, että pojilla olisi taas edessä pitkä ja raskas reissu vihollisen selustaan, vaarallinenkin, niinkuin aina. Reilun 20 kilometrin matka taittui muutamassa tunnissa, ratsukko saapui väsyneenä ja hikisenä pienen kylän reunalle reippaassa ravissa. Ruunan iästä ja heikosta ravinnosta huolimatta se teki työnsä hyvin, suomenhevosethan tuppaavat olemaan sellaisia.

Salo nousi hevosensa selästä ja sitoi sen kiinni suurimman talon nurkalle. Peijari jäi seisomaan väsyneen näköisenä päätään riiputtaen. Salo kiiruhti sisälle ja koska paikat oli tutut, hän kiiruhti suoraan majuri Seppälän ovelle. Muutama terävä koputus ja majuri kutsui hänet sisään.
- Ai Salohan se siinä, minä jo ajattelin että kuka sieltä niin kiireellä, majuri Seppälä sanoi nähdessään tulijan.
- Minähän se, olis taas esikunnasta viestiä.
- Mikseivät soittaneet? majuri ihmetteli avatessaan vasta saapunutta kirjettä.
- No kun ryssät ovat taas katkoneet linjat, Salo selitti ja istuutui.
- Jaahas, otappas tuosta ja odota hetki kun luen tämän, majuri sanoi ja tarjosi Salolle Työmiehen.
Majurin lukiessa viestiä Salo hengähti ja sytytti majurin tarjoaman tupakan. Muutamien henkisavujen jälkeen Salo oli rauhottunut silminnähtävästi ja pyysi lupaa mennä viemään hevosta talliin.
- Mitä sinä lupia kyselet, tiedäthän että entinen hevosmies minäkin olen ja ymmärrän että hevonen pitää pitää kunnossa, ja kavereitahan me olemme, majuri sanoi ja jatkoi viestin lukemista.
Salo nousi ja lähti huoneesta, suljettuaan oven hän mietti hetken majurin äänensävyä. äänensävy oli selvästi kiristynyt tulosta, olikohan majurilla kerrottavana miehilleen mahdoton tehtävä. Sen enempää miettimättä Salo meni ulos Peijarin luokse ja vei sen tallirakennuksena toimivaan aittaan, jossa oli muutama muukin hevonen.

Huollettuaan kumppaninsa Salo käveli määrätietoisesti toiseen tupaan, jossa hänen hyvä ystävä Ville Kivinen asusti. Suuri tupa oli hämärä ja moni peti oli tyhjänä.
- Heikki! Mitä sinä täällä teet? kuului tuttu ääni perimmäisestä nurkasta.
- Viestiä minä tulin tuomaan, Heikki sanoi ja suu levisi leveään hymyyn. He olivat nähneet toisensa viimeksi reilu puoli vuotta sitten, kun Heikki oli käynyt Rautilammilla kaukopartiomiesten täydennyskeskuksen yhteydessä olevassa tallissa katsomassa uutta hevosta, josta Peijarin sittemmin oli löytänyt. Kohtaaminen oli silloin ollut hyvin nopea, koska Ville oli ollut lähdössä juuri hiihtoharjoituksiin, ja Heikinkin aikataulu oli tiukka. Nyt miehet paiskasivat kättä ja juttu alkoi luistaa.

Kaverusten keskustelu loppui siihen kun luutnantti Lasse Kerälä pisti päänsä ovesta ja kutsui kaikki tuvan miehet kuulemaan uutta tehtävää. Miehet siirtyvät pihan poikki päärakennukseen ja odottivat majurin tuloa. Kun majuri saapui saliin, kaikki hiljenivät. Jokainen odotti jännityksellä ja pieni pelko sydänalassaan että osuuko retki omalle kohdalle. Jokainen oli toki vapaaehtoinen reissuun, mutta kuitenkin kaikki vähän pelkäsivät tulevia tehtäviä ja vaaroja. Ikinähän sitä ei tiedä mitä matkalla kohtaa. Moni kaveri oli ryssän luotiin topannut ja matka oli päättynyt Vienan sammaliin.
- En tuhlaa aikaa jaaritteluun, joten kerron heti että tarkoituksena on tiedustella neljää tietä, Vaikkila-Harmajärvitietä, Suojoki-Kutilatietä, Bulzeba-Muntsilatietä ja Tsernejv-Kulkowtietä, ja lisäksi loppuretkestä tuhota mahdollisia kolonnia, sekä siepata vanki Kulkowin huoltokeskuksesta joka tuhotaan sitten lentopommituksella. Ja siinä vaiheessa kun pommituksen on tarkoitus alkaa, teidän pitää olla kaukana kohteesta. Retki on todellakin vaikea ja pitkä, mutta onko näin alustavasti mitään kysyttävää?
- Monta miestä reissuun lähtee? kysyi alikersantti Arvo Sipilä tuijottaen vakavana majuria suoraan silmiin, pelko ahdisti häntäkin vaikka oli jo talvisodassa partioinut ja oli porukan vanhimpia mutta lähes kovakuntoisimpia miehiä. - Tasan 20, miehet jaetaan kahteen ryhmään, johtajina toimii luutnantit Mikko Vuorio ja Lasse Kerälä. Varajohtajina ykkösessä on luutnantti Mauri Santala ja kakkosessa ylikersantti Paavo Joukola. Kummallekkin porukalle tulee omat radistit ja tarvittaessa saatte täydennystä lentokuljetuksella. Koko retken johtaja on Vuorio, alku ja loppumatkat ryhmät kulkee yhdessä. Muuta?
Miehet liikehtivät hermostuneena ja alkoivat pohtia ja muistella kohteita, jotkut olivat jo kohteissa käyneetkin. - No niin, Vuorio, valitse seitsemän miestä, koska ryhmääsi tulee jälkimies Juntunen koiransa kanssa. Kerälä ottaa sitten kahdeksan miestä, ja ensin vapaaehtoiset, sitten pitkää tikkua jos vapaaehtoisia ei ole, majuri määräsi ja lähti salista.

Tunnin kuluttua olivat luutnantit valinneet miehet ja menivät kohti majurin huonetta. Koputus ja kutsu sisään. Kumpikin sissiluutnantti teki asennon majurin edessä ja veti käden lippaan.
- Valinnat on tehty, mitkä ne on? majuri kävi suoraan asiaan.
- Minun ryhmääni tulee Santalan, Juntusen ja minun lisäksi radisti Ali-Simppu, Pekkalan veljekset Sulo ja Erkki, alikersantti Arvo Sipilä, kersantti Juho Aaltoila ja sotamiehet Ville Kivinen ja Simo Järvinen. Siinä minun ryhmäni, ilmoitti Vuorio ja otti levon.
- Minun ryhmäni koostuu seuraavista kahdeksasta sissistä, radisti Jorma Juutila, kersantit Risto Wikman ja Lauri Penttilä, sekä sotamiehet Pentti Viljanen, Sulo Koski, Martti Laukkanen, Jaakko Törmi ja Raimo Vesilahti. Niin ja tietenkin minä ja Joukola. Siinä minun ryhmä! kajautti luutnantti Kerälä ja otti levon.
- Ryhmät lienee selvät, pakatkaa mukaan 8 päivän sissimuona, aseet, lippaita, muutama käsikranaatti ja muuta tarpeellista miestä kohden. Kumpaankin ryhmään pikakiväärit ja.. kyllähän te tiedätte. Partio Ruuska on tehnyt 8 kätköä menoreittinne läheisyyteen, joten muonaa tuskin tarvitsette. Alkumatka on luultavasti vain kävelyä, partio Ruuska ei havainnut vihollisia tuloreitillään, tehän menette saman suuntaisesti kuin partio Ruuska, mutta 5 kilometriä etelämpää. Onko kysyttävää? majuri kysyi.
- Koska on lähtö ja mistä läpi? luutnantti Vuorio kysyi.
- Lähtö on huomenna aamupäivällä, menette linja-autolla Salmisen kenttävartioon jossa vietätte yönne ja seuraavan päivän. Lähtö linjojen taakse on sitten ylihuomenna, illalla kello 20.00.
Luutnanteilla ei erityisemmin ollut kysyttävää, joten majuri ja luutnantit jäivät miettimään reittivalintoja ja mahdollisia ongelmia miesten painuessa tupiinsa. Ratsumies Heikki Salolle oli järjestetty kakkostupaan laveri ja miehet kuuntelivat mielenkiinnolla mitä osasto Mukkalassa oli tapahtunut. Kun kuulumiset oli vaihdettu ja korttipelit pelattu, miehet siirtyivät lepäämään ja pian koko tupa oli hiljainen. Ainoa ääni joka kuului osasto Seppälän rakentamassa pikkukylässä oli huuhkajan huhuilu, joka sekin pian hävisi kesäkuiseen yöhön. Jäljelle jäi vain kesäinen tuuli ja metsän tuoksu. Rintamallakin olivat kerrankin hiljaa.

Aamulla ensimmäiset miehet tulivat ulos jo auringon noustessa. Heidän joukossaan Heikki Salo, joka meni antamaan appeet Peijarille. Hän oli kuitenkin myöhässä, sillä osaston oma hevosmies oli antanut appeet muutamaa minuuttia aiemmin kaikille hevosille. Aamuruokiaan rouskutti tallissa kuusi suurta ja massakasta suomenhevosta, kaikki ruunia ja hyvin kokeneita. Osa niistä oli ollut mukana partioretkilläkin, kuten 16 vuotias ruuna Santtu, jonka säkä heilui 175 senttimetrin korkeudessa. Se oli upea ilmestys tuuheine harjoineen ja massiivisine lihaksineen. Sen punaruskea karva kiilteli aamuauringossa hevosmiehen päästäessä ruunat laitumelle. Salo puhui hetken pienen ja heiveröisen näköisen hevosmiehen kanssa kunnes lähti kohti kyökkiä. Salo haki velliä ja korviketta ja ne upposikin nopeasti nälkäisen miehen sisuksiin. Sitten hän hyvästeli tutut ja meni hakemaan Peijarin. Satuloidessaan ruunaa pihamaalla Kivisen Ville asteli Salon luokse. Miehet juttelivat niitä näitä, kumpikin tiesi että kyseessä voisi olla niin Kivisen kuin Salonkin viimeinen matka, Salon matkaa vaaransi lähistöllä vielä kiinni saamatta olleet partisaanit ja Kivisen retki olisi vihollisen selustassa. Vielä ennen selkään nousua Salo tapautti Kivisen leveitä harteita ja miehet vaihtoivat viimeiset sanat. - Nähdään ja mee varovasti, Ville sanoi ja hymähti.
- No, nähdään, huudahti Salo ja maiskautti Peijarin liikkeelle. Aluksi ruuna asteli laiskanoloisesti mutta kun näkyvyyden peittävä mutka lähestyi meno oli yltynyt reippaaksi raviksi ja laiskuudesta ei ollut tietoakaan.

Kyllä tuo on rohkea mies tuo Salo, Kivinen ajatteli tallustaessaan pihamaan poikki tupaansa kohden. Majuri olisi antanut mukaan toisen ratsukon, kaksin aina turvallisempaa, mutta Salo oli vain tokaissut että Peijari kyllä tietää missä ryssä liikkuu ja sinne ruuna ei päätänsä pistä. Vaikka kello oli vasta seitsemän oli tuvassa jo kaikki jalkeilla ja suurin osa oli pakannut reppunsa valmiiksi. Kivinenkin varmisti vielä varustuksensa ja lähti hakemaan Törmin Jaakon kanssa eväspakkauksia varastolta. Joka mies sai kahdeksan päivän sissimuonat ja osa alkoi aukoa paketteja heti. Kivinen kuitenkin neuvoi kokemattomampia että kannattaisi säästellä viimeiseen asti, sen Kivinen tiesi jo aikaisemmilta retkiltä, siitäkin kun vuonna 1942, tasan vuosi sitten kesällä, oli tehty reissu Innilänjärvelle, radion oli vanjat ampuneet säpäleiksi ja muonakätköt olikin ryssäpoika löytänyt ja pistellyt parempiin suihin. Suomalaiset sissit joutuivat olemaan melkein kahden viikon ajan nälissään, miehet olivat pyydystäneet mitä ikinä kiinni saivat. Onneksi oli ollut kesä, Kivinen oli ajatellut monia kertoja jälkeenpäin. Mitä olisikaan tapahtunut jos olisi ollut talvi ja pakkaset, sitä ei uskaltanut edes ajatella, ei toivoa edes ryssälle.

Matka alkaa
Yhdeksän aikaan oli ammukset jaettu, tehtävät kerrottu ja miesten reput pakattu. 20 raisua sissiä ja tumma partiokoira Väinö ahtautuivat varusteineen linja-autoon joka lähti hitaasti etenemään kohti Salmisen kenttävartiota. Aika kului hitaasti, miehiä alkoi väsyttää auton hidas keinutus ja hurina. Osa vaipui uneen ja muutamat miehistä jutteli tulevista tehtävistä. Luutnantti Vuorio tuijotti ulos auton likaisesta ikkunasta ja ajatteli, hän ajatteli asioita joista muilla ei ollut tietoakaan, kukaan muu miehistä ei tiennyt miltä tuntuu johtaa koko partiota, 19 miehen henki on johtajan vastuulla.

Vuorio heräsi ajatuksistaan kun auto pysähtyi. Miehet nousivat autosta ja venyttelivät jäseniään. Matka oli kestänyt nelisen tuntia, ja nyt oli edessä vapaapäivä. Reput ja muut tarvikkeet vietiin miehille osoitettuun suureen saliin, ja kun korvikkeet oli juotu, miehet liukenivat omille teilleen.

Luutnantit Vuorio ja Kerälä menivät majuri Salmisen luokse ja pyysivät nähdä tarkemman karttapiirroksen alueesta. Miehet juttelivat samalla kun tutkivat karttaa, seutu oli kumpuista ja metsittynyttä, ja heti Venäjän puolelle mennessä olisi edessä leveä järvikannas. Partio Ruuska oli kiertänyt pienemmän järven, mutta luutnantit päättivät että nyt mentäisiin kannasta pitkin, kiertäminen veisi monta tuntia ja kannaksen seudulla lentotiedustelunkaan miehet eivät olleet havainneet mitään mikä viittaisi kannaksen miehitykseen tai vartiointiin. Noin 50 kilometriä saisi kulkea ilman viholliskosketusta, jos partiota ei ylittämisvaiheessa havaita. Osasto Salminenhan sijaitsi kahden neuvostodivisioonan rajakohdassa, joten venäläiset eivät olleet edes yrittäneet yli, Venäjän maalla kun eivät tienneet monen rajan tuntumassa sijaitsevan pikkuosaston vahvuuksia. Yleisvahvuus osastoa kohti oli noin 20-80 miestä. Ja matkaa lähimpään tiedustelukohtaan, Vaikkila-Harmajärvitielle, Salmisen osastolta olisi noin 100 kilometriä.

Illalla miehet tarkasti varusteensa ja menivät levolle, muutamat porukan korttimiehet pelasivat erän pokeria ja sitten nukkumaan. Kaikki tiesi että edessä olisi raskas ja väsyttävä reissu, joten kaikki mahdollinen uni oli tarpeellista. Vain Vuorio oli hereillä kun kello löi kolme, matkan kulku ja vaarat mietityttivät häntä, miten he saisivat kaikki tehtävät suoritettua mahdollisimman pienillä tappioilla. Vasta auringoin noustessa luutnantti vaipui koiran uneen ja heräsi kahdeksalta kun miehet kinastelivat keskenään.

Kellon viisarien siirtyessä yhä lähemmäksi iltakahdeksaa miehet tarkastelivat hermostuneina varusteitaan ja aseitaan. Korvikkeet oli juotu, ruokaa syöty. Kaikilla oli tukevat varusteet ja hiki oli jo otsalla. Aurinko oli lähtenyt jo laskeutumaan metsän taakse. Päivä oli ollut kuuma, helteinen. Onneksi ilta viileni nopeasi ja hiki miesten otsilla haihtui. Kun kello oli vihdoin kahdeksan, lähti luutnantit Vuorio ja Kerälä etenemään rintarinnan kohti vihollista muutaman pioneerin johdattaessa heitä läpi miinakentän. Kaksikon jäljessä tuli parijonossa sissijoukko. Marssivauhti ei ollut kovin ripeä, kuitenkin sen verran reipas että puolenyön aikoihin oltaisiin 20 kilometrin päässä osasto Salmisesta. Pioneereista osasta Vuorio erosi melkein hti miinakenttien jälkeen, varovasti osasto eteni tunnustellen etumaastoa ja tarkkaillen sivustoja ja häntiä. Järvikannaksen ylitys sujui odotusten mukaan, vihollisesta ei havaittu muuta kuin varmistuspolku jota ei oltu pahemmin käytelty. Jantunen tutkiskeli että viimeksi suunnilleen viikko sitten oli polkua tallottu. Kun päästiin Pitkijoen latvuksille, yöpymispaikalle, Vuorio määräsi vartiot neliömuodostelmaan sopivin välimatkoin, niin että lepäävät miehet olivat kuulomatkan päässä vartioista. Vaikka vielä ei oltu vihollisesta havaittu muuta kuin vähän käytetty vartiopolku joka oli ylitetty jo alkutaipaleella, turvallisuus oli silti hyvä varmistaa. Jäljet polulla oli lakaistu pois ja oli kuljettu siksakkia hämäyksen vuoksi. Eihän sitä ikinä tiedä kuinka tarkkoja vanjat olivat juuri tällä suunnalla, kuuleman mukaan aika hutiluksia mutta eihän sitä ikinä tiedä. Miehet tekivät puiden juurille pienet tulet ja söivät säilykelihaa ja joivat korvikkeet. Sen jälkeen sissit aloittivat lepäämisen. Ketään ei oikeastaan kyllä väsyttänyt, olihan kaikki kokeneita ja kovakuntoisia, mutta he tiesivät että tätäkin unta saattoi tarvita vaikkapa jo huomenissa. Vartiot vaihtui asiantuntevasti ja sinä yönä ei havaittu mitään, mikä olisi paljastanut että partiota olisi huomattu.

Väinö vainuaa
Aamulla seitsemän aikaan vartiomies herätti sissit, aivan niinkuin oli sovittu. Aamusaikat keitettiin ja vartiomiehet vaihdettiin niin että kaikki saivat täytettä ja yhdeksän aikaan miehet hakivat paikkansa jonossa. Kärkeen meni Risto Wikman ja Janne Juntunen, sekä koira Väinö ja he lähtivät kulkemaan sovittuun suuntaan. Kun tunnustelijat olivat noin 50 metrin päässä lähti 5 miehinen kärkiryhmä joka varmisti tunnustelijoiden menon. Kärkiryhmään kuului ylikersantti Paavo Joukola ja sotamiehet Vesilahti, Kivinen, Koski ja Pekkala. Molemmat Pekkalan veljeksista, sekä Erkki että Sulo olivat kovia menijöitä ja rohkeita miehiä, mutta kärkiryhmään oli valittu Erkki, nuorempi veljistä, ja vanhempi, alikersantiksi ylennetty Sulo oli määrätty loppuun peittelemään jälkiä ja vahtimaan häntiä. Pekkalan Sulo ja sotamiehet Martti Laukkanen ja Pentti Viljanen kunnosti yöpymispaikan koskemattoman näköiseksi ja kiersi vielä vartiopaikat ettei jäänyt mitään merkkejä jotka kielisivät vihollisille suomalaisten sissien olemassa olosta. Kun kaikki oli asianmukaisesti peitelty kolmikko lähti ottamaan pääjoukkoa kiinni. Pian he olivat näköetäisyydellä pääjoukkosta ja saivat pääjoukon viimeisen miehen, Arvo Sipilän käsimerkeistä selville, että kaikki kunnossa. Miehet jatkoivat helpottuneina menoaan ja toivoivat vaan ettei vihollinen olisi havainnut jälkiä eilisestä vartiopolun ylityksestä.

Ensimmäinen tauko pidettiin noin 15 kilometrin reippaan marssin jälkeen. Taukopaikaksi valittiin nimetön pikkukukkula, josta oli hyvät tähystysmahdollisuudet joka suuntaan. Mitään jälkiä vihollisesta ei havaittu, mutta silti vartiot asetettiin jo tuttuun tapaan neliömuodostelmaan.

Toista tunnustelijoista vaihdettiin ensimmäisen tauon jälkeen, kärjessä oli ja pysyi joukon ainoa vääpeli Janne Juntunen ja miehen koira Väinö. Väinö juoksenteli koko ajan koko joukon kärjessä tuoden viestiä isännälleen, jos kaikki oli kunnossa. Väinö tökkäisi muutaman kerran kuonollaan Juntusta reiteen, jos jokin oli vinossa, koira alkaisi hiljaa vinkua ja murahdella. Ensimmäinen huolestumisen aihe tuli noin 5 kilometrin päässä ensimmäisestä lepopaikasta. Juntunen huomasi heti että Väinö oli havainnut jotain, koira juoksi isäntänsä luokse niskakarvat pystyssä ja murahteli hiljaa. Juntunen nosti käden pystyyn ja pysäytti toisen tunnustelijan, joka silloin oli kersantti Juho Aaltoila, ja perässään noin 50 metrin päässä tulevan kärkijoukon joka vuorostaan pysäytti perässä tulevat. Pysähtymismerkki oli muutamassa sekunnissa mennyt koko sissijoukon läpi ja kaikki seisoivat hiljaa. Jantunen katseli koiran antamia viestejä ja arveli ettei se olisi niin rento jos kyseessä olisi ryssä. Jantunen ja Aaltoila lähti kuitenkin hitaasti etenemään Väinön tulosuuntaan samalla haravoiden katseellaan maastoa. Kun he näkivät mikä Väinön oli saanut varuilleen molempien suupielet kääntyivät hymyyn. Pienen niittyaukean toisella laidalla laidunsi kaksi hevosta ja varsa. Juntunen jäi katselemaan kahta täysikasvuista ponikokoista hevosta ja arviolta muutaman viikon ikäistä varsaa, Aaltoila lähti hakemaan loppua porukkaa. Kun hevoset havaitsivat 20 paikoillaan olevaa miestä, ne lähtivät heti luottavaisin mielin tulemaan kohti. Molemmilla hevosilla näkyi kylkiluut selvästi ja takkuinen karva oli osittain veren tahrimaa. Hevoset saavuttivat ensimmäisenä Juntusen ja Aaltoilan jotka olivat kaikista lähimpänä. Väinö oli komennettu hännille Pekkalan Sulon kanssa varmistamassa tulosuuntaan. Hevosmiehenä Aaltoila tutki nopeasti eläimet ja totesi ettei niistä ollut vuotanut tuo veri. Aaltoila kielsi samantien että minkäänlaisia makupaloja ei kukaan saisi hevosille antaa, muuten ne seuraisivat koko retken ajan. Yhtäkkiä tummempi hevonen nosti päätään ja alkoi kuuntelemaan tarkkaavaisen näköisenä. Samalla hetkellä Väinö juoksi hengästyneen Pekkalan Sulon edellä Vuorion luokse.
- Noin 300 metrin päässä tulosuunnasta viistosti vasemmalla tulee hyvin hitaasti edeten noin 10 miehinen venäläinen partio! Pekkala ilmoitti.
- Hyvä että olit ripeä, miehet nopeasti Juntusen ja Väinön johdolla suuntana etuoikea, vanhempi Pekkala ja Aaltoila hoitaa siten että hevoset sotkevat meidän jälkiämme ja lopuksi ajatte ne suoraan ryssän partiota päin, Vuorio jakoi nopeasti käskyt ja partio lähti etenemään jonossa nopeaa hölkkää aukean toiselle laidalle. Pekkala ja Aaltoila talutti hevosia harjasta kiinni pitäen muutaman kerran ristiin rastiin jälkien päällä ja sitten juoksutti hevoset suoraan kohti lähestyvää vihollista. Kun hevoset painelivat nopeassa laukassa suoraan kohti venäläisiä, Pekkala ja Aaltoila juoksivat porukan kiinni ja marssi jatkui entistä nopeampana.

Välillä Pekkala ja Aaltoila jäivät kuuntelemaan hetkeksi mitä takaa kuului, ja yhdellä kuuntelukerralla koko partio kuuli kolme laukausta takanaan. Kaikki tiesivät mitä se tarkoitti, hevoset oli saanut lopun, mutta ne olivat pelastaneet partion.

Pitkän ja nopean marssin jälkeen miehet olivat väsyneitä. Vuorio päätti pitää tauon Rosjejoen haaran lähellä olevalla Rosjen pikkukukkulalla. Kello kahden aikaan tunustelijoina toimineet Juntunen, Penttilä ja Väinö saapuivat Rosjen pikkukukkulan juurelle ja kärkiryhmä levittäytyi harvaan ketjuun tunnustelijoiden molemmin puolin ja jäivät kukkulan juurelle näkymättömiin. Noin 10 metrin kapuamisen jälkeen Väinö pysähtyi, katsoi isäntäänsä ja katsoi taas menosuuntaan. Suuren saksanpaimenkoiran tummat niskakarvat nousivat pystyyn ja koira perääntyi isäntänsä luokse ja nykäisi lahkeesta alaspäin muristen. Juntunen luotti koiraan paremmin kuin itseensä ja käski Penttilän perässään alas. Juntunen meni ilmoittamaan koiran havainnosta Vuoriolle, joka käski miesten olla varuillaan ja pitää huolta varusteistaan, mitään ei saisi jäädä maastoon, jos kyseessä oli todellakin vihollinen.
- Ja jos tulee lähtö tältä paikalta, kokoontuminen 4 kilometrin päässä Rosjejoen alajuoksulla, kohdassa jossa joki tekee ison koukkauksen itään, tunnussanana laukka, Vuorio sanoi vielä ja kysyi vapaaehtoista katsomaan mitä koira oli huomannut. Vapaaehtoiseksi ilmottautunut Raimo Vesilahti jätti reppunsa Kiviselle, mukaansa hän otti vain konepistoolin. Varovaisin askelin tämä pienikokoinen ja ketterä sissi lähti kiipeämään mäkeä ylös. Kukkulan juurella makasi 10 miestä, kaikki tarkkaavaisina ja kuunnellen. Myös selustaa vahdittiin, eihän kukaan halunnut jäädä mottiin. Noin puolessa välissä mäkeä Vesilahti heittäytyi maahan ja kaikki 10 varmistavaa sissiä painautui tiiviimmin kiinni vihollisen maaperään. Vesilahti ryömi hetken ja sitten nousi tiheän katajapensaikon turvin seisomaan. Kukkulalla oli pientä metsikköä, mutta katajapensaan takana oli aukeaa. Vesilahti hivuttautui pensaiden alle ja katseli hetken, sitten hän lähti perääntymään mäkeä alas. Kun hän pääsi turvaan tiheään kuusikkoon, hän näytti hiljaa -merkin varmistajilleen. Vesilahti käveli Vuorion luokse ja ilmoitti näkemänsä.
- Katajapensaikon takana on noin 30 vihollista lepäämässä, hyvin huolettomilta näyttää, Vesilahti ilmoitti ja joi pitkän kulauksen vettä jota Vuorio tarjosi hänelle.
- Selvä, joten sinne tuskin majotumme, nyt tulojälkiämme pitkin noin kilometri ja sitten harhautusta. Tässä vaiheessa on pakko pysyä salassa, siksi äärimmäinen varovaisuus. Harhauttajiksi lähtee ryhmä joka oli äsken kärkiryhmänä. Ryhmän johtajana on Paavo Joukola. Käykää pyytämässä ryhmä tänne, kaksi miestä jää kukkulan alle ja muut kahdeksan luokseni. Ne kaksi jotka sinne jää, varmistavat lähtömme ja hävittää jäljet, Vuorio ilmoitti ja nosti repun selkäänsä. Ryhmä Vuorio lähti etenemään tulojälkiään pitkin ja samalla Vuorio selitti Joukolalle harhautuspolun tekemisestä. Jäljet jäi pyyhkimään Pekkala ja Aaltoila, jälleen kerran. Tämän kaksikon ansiosta oli monta kertaa päästy livahtamaan venäläisten nenän alta kun jäljet oli peitelty niin huolellisesti ja taidolla. Aaltoila ja Pekkala hölkkäsivät jonon hännän kiinni ja jäivät pitämään perää.

Harhauttamassa
Ylikersantti Paavo Joukola ja nelimiehinen joukkueensa eteni hitaasti selkeää jotosta tehden luutnantti Vuorion määräämään suuntaan. Kun perää pitävä sotamies Sulo Koski katsahti taakseen, hän oikein pelästyi. Heidän jäljessään kiemurteli selvä ura, mihin suosta nousi vettä. Jos nyt sen vanja huomaisi niin olisimme entisiä sissejä, Koski tuumi ja huomasi kärjessä menevän Joukolan pysähtyneen. Partio maastoutui salamannopeasti mutta ääneti, kaikki sissit makasivat märässä suomaassa liikkumatta. Nyt myös Koski sai silmiinsä partion pysäyttämisen syyn. Noin 50 metrin päässä partiosta kulki nelimiehinen venäläispartio. Minuutit matelivat hitaasti suomalaisten maatessa melkein venäläisten edessä. Jonkun mielessä pyöri mahdollisuus tappaa koko nelikko. Yllätyksenä se onnistuisi, tulikosketusta olisi silti sittenkin vältettävä.

Onneksi venäläiset olivat pitäneet jonkin näköistä meteliä, ajatteli Joukola, jonka vastuulla koko pikkupartio oli. Kaikista neljästä miehestä painoi vastuu, Pekkalan Erkistä, Vesilahden Raimosta, Kosken Sulosta ja Kivisen Villestä, ja tietysti itsestäänkin. Hän vastaisi Vuoriolle jos jotakin tapahtuisi.

Kun enää ei kuulunut venäjänmiesten molotusta, sissit nostivat hitaasti päänsä ylös ja tarkastelivat maastoa. Venäläispartio oli edennyt jo niin kauas, että sissit näkivät vain vilahduksen viimeisesta miehestä. Suomalaiset nousivat ylös ja kuulostelivat hetken. Sitten matka jatkui. He tekivät koukkauksia ja käännöksiä, koko ajan jättäen selvät jäljet. Kun alettiin kääntymään loivassa kaaressa loppupartion sijaintia kohti, Joukola käski miesten mennä kymmenisen metriä eteenpäin ja varmistamaan Joukolan työn. Neljä miestä katselivat ja kuuntelivat kuin kärpät, jokaisella ase ampumavalmiina. Joukola teki maahan pienen kuopan, ja otti repustaan miinan, jonka upotti kaivamaansa kuoppaan. Sitten hän naamioi miinan huolellisesti. Polku näytti aivan samalta kuin mikä muu kohta tahansa Joukolan lopettaessaan työn. Tälle polulle kun vanja eksyisi, Joukola ajatteli ja meni joukon kärkeen.

- Lentosuojaan! Kivinen kuiskasi.
Koko partio oli ollut hyvin valppaana, mutta vain Kivinen oli kuullut lähestyvän lentokoneen äänen. Miehet piiloutuivat kuka mihinkin, ja kun hidas tiedustelukone lensi heidän yläpuolellaan, se tuskin mitään havaitsi, sillä miehet olivat huolellisesti jemmassa. Vain polku näkyi, ja senkin lentäjä varmaan luuli olevan omien tekemä, sillä Rosjejoen pikkukukkulalla majaileva porukka oli tuotu tänne viikkoa aikaisemmin vahtimaan ettei finskit pääsisi tästä kohden pidemmälle sisämaahan. Mutta sitähän eivät suomalaiset tienneet. Loppuharhautus sujui hyvin, ja pian ylimääräisen lenkin tehnyt viisikko oli turvallisesti suuremmassa joukossa ja Joukola teki selonteon Vuoriolle, joka oli erityisen kiinnostunut missä venäläinen pikkupartio oli kulkenut ja olikohan niitä mahdollisesti lisää. Myös Vuorion johdossa olleet miehet oli kuulleet lentokoneen. Kone oli kuitenkin lentänyt niin paljon idempänä, vaikka miehet oli kuinka yrittänyt katsella, ei he olleet nähneet vilaustakaan tuosta lentokoneesta.

Ryhmät eroaa
Sissiluutnantti Vuorio määräsi tauon noin 8 kilometrin päähän Rosjejoen pikkukukkulasta. Tulia ei saanut tehdä ettei savu näkyisi, ja ei saanut pitää meteliä. Sissit söivät kaikessa hiljaisuudessa vanikkaa ja säilykettä, ja joivat päälle vettä tai teetä. Miehet huilasivat hetken ja taas alkoi taivallus. Tunnustelijoina Juntunen, Väinö ja luutnantti Mauri Santala. Perää piti edelleenkin Aaltoila ja Pekkala, jotka hävittivät sieltä täältä jälkiä ja huolehtivat ettei kukaan päässyt ainakaan takaa yllättämään.

Illan hämärtyessä jokainen sissi säikähti kuulemaansa, arviolta 10 kilometrin päässä takavasemmalta kuului silloin tällöin yksinäisiä laukauksia.
- Ryssän etsintäpartiot, perkele! huudahti radisti Keijo Ali-Simppu. Sama oli kaikkien muidenkin mielessä.
- Missä ne on havainnut meidän jäljet, vai onko joku muu partiokin näillä mailla? Vuorio mietti ääneen.
- Ainoa mahdollisuus on, että vanja on harhautuspolulla, kyllä meille olisi tieto tullut toisesta partiosta, Joukola sanoi.
- No, kyllä sen sitten kuulee kun miina vie yhden, naureskeli lähes aina hymyssä suin oleva Sulo Koski. Nytkin mies vain hymyili, kaikki muut olivat totisia.
- Ihan kuin laukaukset kuuluisivat yhä kauempaa, tarkkakorvainen Kivinen tuumasi.
- No, jatketaan matkaa, jakaannutaan 2 ryhmään, kotona sovittuihin toimintaryhmiin, Vuorio määräsi. Vuorio oli heti ollut tilanteen tasalla, ilmeisesti harhautuspolun lähistöllä oli kulkenut venäläinen partio, ja vihollinen oli havainnut selvät jäljet. Ja sitten vihollinen oli lähtenyt sitä seuraamaan suuremmalla joukolla, ilmeisesti muutamassa ryhmässä, jotka ilmoittelivat toisilleen yksittäisin laukauksin onko mitään uutta.
- Kerälän ryhmä lähtee tästä suoraan itään, ja minun ryhmä etelään. Noin 8 kilometrin päässä Kerälän ryhmä kääntyy kaakkoon, samoin minun ryhmä, niin että ryhmämme tapaa sitten tästä 30 kilometrin päässä Nivasmäen koillispuolella, tuon pienen metsälammen itärannalla, jos tulee ongelmia, radisti ottaa yhteyden päämajan kautta toiseen ryhmään. Ja ennen kaikkea, välttäkää jälkien jättämistä ja tulikosketusta viholliseen, sanoi Vuorio.

Kaksi 10 miehistä ryhmää lähti erisuuntiin, toisen kärjessä Sipilä, Juntunen ja Väinö, toisessa Risto Wikman ja Jaakko Törmi. Kumpikin ryhmä piti hyvää vauhtia, nopeasti olisi ehdittävä pois vihollisen läheisyydestä.

Kun ryhmä Kerälä olivat edennyt noin kolmen kilometrin verran, miehet kuulivat kuinka jossain takana kuului suuri jysäys. Nyt oli yksi piippalakki vähemmän, sillä Joukolan asettama miina oli tehnyt tehtävänsä. Siinä olisikin vanjalle ihmettelemistä ja polku pitäisi tutkia sen sivussa kulkien. Ja jäljet loppuisi harhautuspolun lopussa kuin seinään.

Räjähdyksen oli kuullut myös ryhmä Vuorio, ja heti jysäyksen perään alkoi Väinö osoittamaan hermostumisen merkkejä. Juntunen varoitti muita ja käski pysyä tarkkana, Vuorio käski miesten totella tässä tilanteessa Juntusta, joka oli ainoa kuka osasi tulkita koiraa tarpeeksi hyvin ollakseen vakuuttava varoituksissaan. Kilometrin verran ryhmä Vuorio eteni lähes hiipimällä. Ilta oli jo pitkällä, pimeys oli laskeutunut ja jokainen sissi oli hermo kireällä. Koko ajan Väinö piti niskavillojaan pystyssä, ja kävi ilmoittamassa isännälleen vaarasta, matala murahtelu, silloin tällöin pysähtely ja vilkuilu joka suuntaan kertoi Juntuselle että myös koira oli tarkkana.

Jatkuu joskus, jos jatkuu.



« Takaisin Dereka -sivulle

© Dereka 2007