Dereka.net - etusivulle Dereka Linkit Vieraskirja

« Takaisin Dereka -sivulle


Runoja 3

Miksi?
Mikset sano mitä tunnet?
Mikset sano, jos välität?
Miksi annan itseni kärsiä ja ikävöidä.
Siksi että välitän. Vain siksi.

Salaa sattuu
Sattuu, kun ajattelee ettei toinen välitäkkään.
Sattuu, kun ajattelee että toinen onkin pakosta kanssani.
Sattuu, kun ajattelen, että tämäkin kai loppuu.
Sattuu, kun odotan vain kauhulla sitä päivää, kun tämä loppuu.
Salaa toivon että tämä saisi luvan jatkua.
Salaa toivon että olisin kanssasi vielä kauan. Kauan.

Odotan
Joka ilta vaan istun ja odotan,
itsekkään en tiedä mitä odottamista mulla on.
Ehkä mä odotan sitä jotain joka välittäs,
ehkä mä odotan vaan jonkinlaista elämää.
Mä en ees tiiä.
Ehkä joskus mä saan sen selville ja ehkä tää ainainen odotus loppuu.
Tai jos se tää ei itsestään lopu ni mun on se lopetettava.
Luulen ettei oo kun 2 vaihtoehtoo.
Elää kunnon elämää tai lähteä pois tästä tuskasesta odottamisesta...

Liikaa
Liian usein suljen silmäni ja ajattelen.
Mietin miltä tuntuis käpertyä rakkaan kainaloon.
Tuntee toisen kosketus ja läheisyys.
Tuntee kuinka toinen kietoo kädet ympärille ja sanoo välittävänsä.
Ikinä en oo niin saanu tuntee.
Ei se paljoo vaatis. Oma kulta, minä ja tunteet.
Mut se on ehkä liikaa mulle.

Yksin
Kun mä kävelen yksin metsässä.
Kun mä meen yksin mun huoneeseen.
Kun mä istun yksin mun sängyllä.
Kun mä nojaan yksin puuhun.
Kun mä teen mitä vaan, yksin.
Mä aina mietin miltä tuntuis, kun joku olis mun kanssa kaksin.
Ettei mun tarvis olla yksin, ilman rakkautta.

Joku
Välillä tunnen kuinka haluisin unohtaa kaiken ja kadota,
kadota pois tästä julmasta ja surullisen kuuluisasta maailmasta.
Mut sitten taas saan pienen toivon pilkahduksen,
ehkä joku tosiaan vois mustakin tykätä.
Ehkä mä joskus merkitsen jollekkin jotain.
Mä haluisin tuntee ja tietää miltä rakkaus tuntuu.
Ennen sitä mä en ees uskalla kadottaa itseäni.
Ja toivon että se joku joka mua rakastas, pitäs huolen musta.
Ettei mun tarvis tehä itestäni yhtä kadonnutta sielua muiden joukossa.

Tunteet
Vaikka mä kuinka yritän itteeni suojella.
Hankin suojelevaa ulkokuorta, esitän ihan muuta kun oon.
Silti joku näkee mun sisimmän.
Joku näkee sen millanen oon.
Se paistaa musta liian selvästi läpi.
Miksen mä voi tehä itsestäni tunteetonta ja kovaa.
Miks mun pitää olla tämmönen?
Liian herkkä ja tunteellinen. Liikaa.
Onko mun tunteista mulle mitään hyötyä?
Mä vaan satutan joka kerta itteeni yhä uudestaan.
Mä alan välittää liian helposti.
Aina. Ja sitten sattuu.
Kun mä tyhmä luulen et joku mustakin välittäs.
Mut tuskin.
Todistakaa se.
Jotenkin, jooko?

Unohdettu
Istuu nurkkaan pois katseilta,
olo on kuin pimeyden vangilla.
Vanki joka mustaan tyrmään heitettiin,
tyrmään mustaan ja kylmään unohdettiin.

Vailla lämpöä ja hellyyttä,
pimeys ainoana ystävänä,
yksin ja tulevaisuus tuomittuna,
täysin pikku paloiksi murrettuna.

Mustan viitan vetää yllensä,
varjon antaa langeta päällensä.
Mustat hiukset edessä kasvojen,
peittona menneisyyden arpien.

Tuolla pimeässä unohtaa kaiken,
elää vain varjoja varten.
Varjot synkät imee voiman viimeisen,
toivon, rakkauden ja elämisen.

Kunnes viimein katoaa,
varjoihin yön vajoaa.
Silloin on jo liian myöhä,
langennutta ei voi enää lyödä.

Pahuus
Hän lähti mukaan pahuuden,
voiman, tuskan ja vääryyden.
Hän teki niin kuin isäntä sanoi,
lopulta tulessa helvetin paloi.
Hän oli jo syntyessään paha, sanottiin,
siksi hänelle kahleet raskaat taottiin.
raudat kylmät hänet kiinni kahlitsi,
linna synkkä ja pimeä hänet vangitsi.
Linnassa pahan hän eli ja muuttui,
Pian herkkä sydänkin häneltä puuttui.
Hänestä tuli orja pahuuden,
musta enkeli tuskan ja ilkeyden.
Vihdoin murtui tiili ja ruostui kahleet,
sai hän vapaaksi pahuuden ranteet.
Pian kalpeat ranteet täys viiltoja, verta,
mieli ja keho myös tuskalle turta.
Hän vapaana kärsiä tuskasta saattoi,
hän muita pahoja voimia auttoi.
Voimat pahat ja julmat ne valtasi maan,
kaikkien isäntä valtaistuimellaan vaan.
Isäntä vain istui ja komensi,
tottelemattomia ruoskallaan sivalsi.
Niinkuin kaikki, valtakin murtui.
Hyvyys maahan jälleen laskeutui.
Pahan orjat pois maasta heitettiin,
Saatanan maahan Helvettiin.
kuuma aalto meni Helvetin yli,
orjia odotti Saatanan syli.
Syli kuuma vei veren ja lihan,
jätti jäljelle vain luut ja vihan.
Tuleen helvetin he jäivät,
poissa olivat orjuuden päivät.
Alkoivat he vain vaeltaa,
käytävät liekkien nuolemaa.
Pahojen sielut ja mieli ei ikinä katoa,
ne kaikki sielut etsivät aina vain Saatanan satoa.

Pois
Mä nään sen sieluni silmin.
Sen hetken kun mun henki lähtee musta.
Se on jo kokonaan suunniteltu.
Mulla on mustat vaatteet.
Mustat housut, Rammsteinin paita.
Mustat maiharit, musta nahkatakki.
Mustat hiukset auki, kasvoilla.
On aamu. Juuri olen saapunut koululle.
Rakennukseen jossa olen opiskellut vuosia.
Rakennukseen jossa olen ollut iloinen ja surullinen.
Sulkeudun aulan vessaan. Oikealta ensimmäiseen.
Laitan valot ja lukitsen oven.
Sytytän mustia kynttilöitä ja laitan niitä ympäriinsä.
Lavuaarin reunoille, lattialle.
Sammutan valot ja annan silmieni tottua hämärään.
Vain kynttilät valaisevat kohta päättyvää elämääni.
Kierrän katseellani pienen huoneen.
Huoneen pienuus ja pimeys ahdistaa, mutta en anna sen häiritä.
Istun lattialle, nurkkaan.
Nojaan seinään.
Katson kattoon johon kynttilöiden valo luo epämääräisiä varjoja.
Suljen silmäni ja ajattelen elämäni onnellisimpia hetkiä.
Kyynel vierähtää poskelleni.
Otan repustani kirjeen, jota koko yön kirjoitin.
Kirje on ystävilleni ja perheelleni.
Laitan sen lattialle, kynttilöiden keskelle.
Kirjeen päälle pudotan valkoisen ruusun.
Sitten otan sen, mikä minut vie pois täältä.
Ruisku. Se, mihin olen säästänyt ja se mitä kauan hankin.
Kiskon vasemman käteni hihat ylös.
Painan neulaa käsivarteen. Näen kuinka veri virtaa ruiskuun.
Sitten sanon hyvästi ja isken aineen suoneeni.
Ensikertalaiselle annos on liian vahva. Tiedän. Mutta se on tarkoitus.
Valun tiedottomaan tilaan, tilaan josta en enään palaa.
Ruisku yhä käsivarressa vedän viimeiset henkäykset ja lähden.
Mustan enkelin siivin lennän täältä pois.
Kerrankin joku ehkä huomaa minut.
Mutta se on jo myöhäistä.
Hyvästi.

Lintu
Kiipeän ylös kalliolle ja annan itseni tuulelle. Se vie minut kauas, niin kauas kuin tahdon.
Se lennättää minua kuin kuihtunutta lehteä,
se kantaa minut yli vuorten ja metsien.
Näen maailman ja se näkee minut,
lennän sen yli kuin musta lintu.
Tuo musta lintu tahtoisin tosiaankin olla,
Mutta kun se olla en voi, koska olen minä.
Joten minun on tehtävä elämästäni yhtä helppoa kuin linnulla,
annettava sille arvo ja tunto, annettava sille itseni.
Tuuli tuo minut takaisin kotini lähelle,
kiitän sitä ja se jatkaa matkaa.
Menen kotiin onnellisena ja muuttuneena,
muutos ei vielä ole ohi mutta se jatkuu,
jatkuu kunnes olen onnellinen kuin lintu.

Outo päivä
Nojaan kylmään ja huuruiseen lasiin,
katson sen läpi ulos synkkään syksyyn.
Kaikki näyttää kuolleen ja pysähtyneen,
lehdet on poissa puista ja kukat kuihtuneet.
On erikoinen ja minulle outo päivä.
minä vihdoin tunnen eläväni elämää.
Tunnen että olen jotain, ihminen.
Tunnen että olen arvokas, itseni arvoinen.
Itseäni en siitä voi kiittää, se oli joku muu.
Kuitenkin tahdon jatkaa, loppuun asti.
Tahdon tietää millasta on olla varma.
sellainen ettei välitä vaikka nauretaan,
ettei välitä vaikka kuinka haukutaan,
ei välitä mitä sinusta puhutaan,
on itse itsellensä se arvokkain.
Se jonka puolesta elää ja jonka puolesta kuolee.

Pehmonalle
Nostan pääni tyynystä ja katson viereeni,
kuinka katsoisin, silti illuusio on särkynyt,
ei vieressäni ole ketään jota silittää,
ei vieressäni ole ketään kuka lämmittää,
ei vieressäni ole ketään kuka välittäisi,
ei vieressäni ole ketään jolle merkitsisin,
ei vieressäni ole ketään kehen painautua.
Otan vierestäni valkoisen pehmonallen,
se ei ainakaan satuta.

Rakas
Tule rakas, mennään rannalle.
Tule rakas, mennään kävelylle.
Tule rakas, tahdon suudella.
Tule rakas, tahdon rakastaa.
Mitä, miksei, puuttuuko jotain?
Puuttuu, minulta puuttuu se rakas.

Musta sydän
Siihen ei auta itku.
Siihen ei tehoa huuto.
Se ei välitä tunteista.
Se ei tunne rakkautta.
Se on kylmä ja kova.
Se on rautainen sydän.
Maalattu mustalla kullalla.
Tehty kestämään iskuja.
Tehty antamaan tuskaa.
Se on satuttamista varten.
Se iskee kovempaa kuin kukaan.
Sillä on pahoja voimia.
Sen kantajaa ei tunnista.
Ei ennen kuin se satuttaa.
Kaikki on sille vaan kulissia.
Se elää vahingoniloa varten.
Se rakastaa kun toista sattuu.
Se ihannoi kipua ja tuskaa.
Kukaan ei pääse sitä lähelle.
Musta rautainen sydän.
Kuin kiveä ja jäätä.
Sen läsnäolon voi aistia.
Tuulet ja nurkkien vinkuna.
Sade ja salaman isku.
Niistä tunnistat sydämen mustan.
Kun sellaisen kohtaat.
Juokse ja kovaa, pakene.
Muuta et voi tehdä.
Joko karkaa tai tuhoudu.
Se on kohtalosi.
Musta sydän sinetöi sen.

Siepattu suojelusenkeli
Yön ratsastan läpi metsien.
Sinut vienyttä Pahaa etsien.
Aamun koitteessa löydän linnan.
Vahtien verellä maksan sinun hinnan.

Surmatut vartijat jäävät portille.
Tiedän päässeeni jo lähelle.
Alhaalta kuulen itkusi.
Tahdon heti luoksesi.

Katson varovasti tyrmään.
Tyrmään pimeään ja kylmään.
Paha Sinut vanginnut on.
Hennon ja pienen olennon.

Avaan rautaiset kahleesi.
Pyyhin suolaiset kyyneleesi.
Otan sinut syleilyyni.
Tahdon sinut mukanani.

Vien sinut pois linnasta.
Hevosella lähdemme pihasta.
Laukkaamme läpi metsien.
Maahan valkeiden palatsien.

Hoidan siipesi ehjiksi.
Pesen likaiset vaatteesi.
Saat takaisin voimasi.
Olenkin kaivannut suojeluasi.

Olen saanut enkelini takaisin.
Ilman sinua minä pelkäsin.
Jälleen Hyvä voitti Pahan.
Ja minä sain takaisin turvan.

Tuntuu
Tuntuu kuin se vainoaisi taas.
Tuntuu siltä ettei se anna mun olla rauhassa.
Tuntuu siltä että kaikki kaatuu päälle.
Tuntuu kuin olisin liian voimaton.

Palapeli
Voimani ei riitä enää.
En jaksa edes miettiä mistä voimia saisin.
On kumminkin turhaa kerätä ne voimanrippeet.
Ja taas hajoittaa koko palapeli.
En jaksaisi aina sitä koota yksin.
Palapeliä joka on täynnä minun kuvia.
En jaksa katsoa sitä.
Mutta minun on pakko.
Kyyneleiset silmäni ja sekaiset hiukseni.
Yksin minun kuvieni kanssa.
Ei kukaan niiden seuraksi löydä.
Ei kukaan niiden seuraksi pääse.
Murra tämä kaikki ja tule palapeliini.
Sitten voin kertoa etten ollut yksin.
Lopuksi voit murtaa minut.
Onnellisempana.

Tahdon..
Tahdon auttaa muita vaikken itseänikään pysty auttamaan. Tahdon olla onnellinen vaikken voi muita onnelliseksi tehdä. Tahdon olla iloinen vaikkei muut minusta iloitse. Tahdon olla vain joku joka merkitsee jotakin. Edes jollekkin.

Kaaos
Sekavat ajatukset täyttää pääni.
Ne sekoittaa muka kirkkaan mieleni.
Ne tuhoavat selkeät suunnitelmat.
Ne viskovat kaiken ympäriinsä.
En niitä pysty hallitsemaan yksin.
Ne vie minut mukanaan.
Sekasorto ympärilläni, muuten pimeää.
En minä yksin sielläkään nää.
Sinä, auta minua selvittämään nämä.
Ajatukset, tunteet, epävarmuus.
Kaaosta kaikki nyt vaan.

Särkynyt sydän
Viileä lasi tuntuu vetävän minua itseensä. En pysty lähtemään pois sen kylmästä vaikutuksesta. Tunnen kuinka se kietoo jäiset kouransa ympärilleni ja pitää minua lähellään. Aivan samalta tuntui sillon kun Rakkaani veti minut lähelleen. Sillon oli vaan lämmin. Uppoan muistoihin ja ajatuksiin. En enään edes muista kovin tarkasti sitä iltaa. Muistan vain kuinka Mies oli vetänyt minut ihan kiinni itseensä, pitänyt kainalossa. Lämpimässä. Olin silloin turvassa kaikelta pahalta, niin ainakin kuvittelin ja luulin silloin. Olimme tunteneet vasta vähän aikaa, se oli ensimmäinen ilta kun olimme täysin kahden. Olin aivan rakastunut. Olimme lupautuneet toisillemme. Olimme siihen saakka pitäneet toisiamme vain käsistä, muutamia haleja ja suukkoja olimme vaihtaneet. Katsoimme toisiamme ja uppouduimme syvään suudelmaan joka kesti pienen ikuisuuden. Minulla oli niin hyvä olo. Siihen saakka kunnes tuo taianomainen hetki särkyi. Rakkaani työnsi minut kauemmaksi ja sanoi täysin vakavana että hän ei tahtonut minusta enempää. Vain ystävyyttä, jos sitäkään. Ruskeilla nappisilmillään hän tuijotti minua, minua joka purskahti itkemään ja veti kädet naamalleen. Aluksi itkin aivan hysteerisenä, lopulta itku muuttui nyyhkytykseksi. Mies ei lohduttanut, ei halannut. Ei sanonut edes mitään. Hän vain ohjasi minut muutamalla eleellä ulos asunnostaan, ja jäin rappukäytävään. Kuulin kuinka hänen puhelin soi. Silloin minä nousin ja painuin pihalle. Sateessa istuin puiston penkillä ja katselin Miehen ikkunoihin. Näin kuinka joku meni sisälle kerrostalon alaovesta, ja hetken päästä näin kuinka Miehen ikkunoissa Mies ja vieras nainen suutelivat kuumasti. Mies painoi naisen ikkunaa vasten ja riisui hänet. Näin tuon kaiken. Se oli kuin opetus minulle, minulle joka ei ymmärtänyt sitä että toisen voi pettää, toisen voi julmasti särkeä pieniksi palasiksi. Näin kuinka Mies rakasteli tuota naista ikkunaa vasten, joka työnnöllä minun sydämeni pusertui kasaan ja sen pinnasta lohkesi palanen. Annoin kyyneleiden taas virrata. Olin tosissani rakastanut häntä, Hänkin oli sanonut rakastavansa minua. Minä hölmö olin uskonut. En pystynyt enään katselemaan tuota rakastelua. Liian kaunista. Kuljin läpi metsän kotiini, menin huoneeseeni ja itkin itseni uneen. Unessa minä olin se jota Hän rakasteli, mutta vain unessa. Herään ajatuksistani tuntiessani kylmyyden sydämmessäni. Nyt sydämeni jäätyi ja minäkin osaisin olla julma. Päätin niin ja vailla tunteita viilsin sirot ja sileät ranteeni haavoille, värjäsin vaaleat hiukseni synkän mustiksi ja muutuin tytöstä julmaksi paholaiseksi. Paholaiseksi joka kostaa muille miehille yhden miehen tekemän vääryyden.

Kiitos Unelmasta
Aina kun katson kuvaasi niin tunnen sen.
Tunnen kuinka sydän hyppää voltteja.
Katson lumoutuneena jumalaista olemustasi.
Mietin miltä tuntuisi purra kaulaasi.
Mietin miltä tuntuisi suudella huuliasi.
Mietin miltä tuntuisi kun riisuisin sinut.
Kiitos Sinulle että olen saanut edes unelmoida.

Unelmani
Sen on niin kamala tunne kun tahtoisi jotakin niin kovasti muttei saa. Kun tahtoisi päästä jonkun kainaloon, jonkun ketä ei tunne muuten kuin kuvista. Se joku on niin tavoittelemattomissa, vaikka onkin lähellä. Kun katsoo Hänen kuvia, tuntee kuinka pala nousee kurkkuun ja tahtoisi itkeä. Niin sanoin kuvaamatonta tuo on. Ja kun ei tiedä vihaako toinen. Tunteeko toinen minua kohtaa mitään. Salaa ihastuneena, joskus paljastuin. Sitten muka se loppui, mutta se tunne on taas mukana, taas se on minussa. Se ei lähde pois vaikka kuinka ajattelisin muita. Katson vain kuvia, kuvien ylisuloisia kasvoja. Kuvia joissa on joku jota tahtoisi rakastaa. Kuvia joissa on minulle unelma. Unelma jota toivoa ja odottaa. Niin kauan kunnes nämä tunteet kuolee. Jos ne kuolee ikinä. Ehkä koko elämäni toivon että saisin rakastaa Sinua, olla lähelläsi, palvoa Sinua, olla Sinulle jotakin tärkeää. Onneksi minulla on sentään unelmat, ja nuo rakkaat kuvat.


« Takaisin Dereka -sivulle

© Dereka 2007