Dereka.net - etusivulle Dereka Linkit Vieraskirja

« Takaisin Dereka -sivulle


Päättymätön tarina

Yönmustassa hameessa korpinmustat hiukset kiiltäen Daoah käveli kartanon kivisiä kellarin portaita alas. Välillä hän katsahti nopeasti taakseen, mutta jatkoi matkaa kengänkorkojen päästäessä kartanon kosteaan ja viileään ilmaan onton kaiun. Alas päästyään tyttö avasi raskaan oven ja veti keuhkoihinsa raikasta ilmaa. Puhtaasta ulkoilmasta nauttimiseen ei kuitenkaan ollut aikaa, sen tiesi Lady Daoahkin. Hän liikkui kissamaisesti varjoon ja painoi vanhan tammisen oven kiinni. Sitten hän kumartui ja otti kenkänsä pois varmistaakseen äänettömän liikkumisen. Muutaman hetken hän kuulosteli ja kohta hän olikin jo matkalla kartanon talleille. Pihan poikki menemistä ei hän uskaltanut edes ajatella. Niinpä hän kiersi koko suuren pihan ja vihdoin talleille päästyään hän vielä kuunteli ja katseli tarkasti että reitti olisi selvä ja Anyrtin, Daoahin sisarpuolen omistamat vartijat eivät havaitsisi häntä. Mutta Daoahia katseli vihamieliset silmät vanhan tammen kätköistä, Daoahin onneksi hän ei tiennyt noista selkäpiitä karmivista silmistä yhtään mitään, vielä.

Tottuneesti Daoah liikkui tallin käytävillä ja karsinoissa. Hän halasi jokaista hevosta ja jutteli niille ystävällisesti. Hän tiesi ettei enää koskaan tulisi näkemään näitä hänelle niin tärkeitä eläimiä. Viimeiselle karsinalle päästyään hän viipyi kauan. Kohta hän palasi valjashuoneelle ja kantoi sieltä mukanaan satulan ja suitset ja vei ne viimeiseen, korkea seinäisimpään karsinaan. Nopeasti hän laittoi hevoselle varusteet ja pian hän talutti korskahtelevan kimon tallin käytävälle ja laittoi vielä karsinan oven kiinni. Hän nousi jo tallissa hevosen selkään ja juuri kun hän oli pääsemässä tallin ovesta ulos tamman kanssa, kaikki sumeni ja levottomaksi muuttunut hevonen talutettiin sivummalle tajuton tyttö selässään.

Daoah raotti varovasti silmiään. Hän tunsi päässään kovan kivun ja tajusi että hänen ranteensa olivat kiinni selän takana. Hetki hetkeltä hän tiedosti enemmän asioita ja muisti kaiken. Hän oli juuri ollut lähdössä pois, kun kaikki oli pimentynyt ja siitä asti hän ei muistanut mitään. Daoah totesi hiljaa mielessään että hänen raajansa oli sidottu ja pään kipu johtui otsassa olevasta haavasta. Hän makasi hevosten vetämillä kärryillä liina suun edessä, aamun ensimmäisten auringonsäteiden heijastaessa vaunujen seinien raoista.
- Hmmmhh...Mitääh..
Daoah säikähti vasemmalta puoleltaan kuulunutta ääntä ja käänsi päänsä äänen suuntaan. Hän näki vierellään hetken tarkasteltuaan suuren, hitaasti liikkuvan eläimen. Sen rodusta tai lajista hänellä ei ollut vielä tietoakaan.
- Kuka olet? Daoah kysyi itsevarmasti, peittäen äänestään epävarmuuden ja pelon.
- Äiti, en jaksa vielä nousta. Anna mun nukkua vielä..edes hetki. Joohan äiti? eläin vain mutsi noteeraamatta Daoahin kysymystä.
- Niin? Kysyin jotain. Daoah sanoi jo vähän ilkeään ja komentelevaan sävyyn.
Eläin nousi koostaan ja kahleistaan huolimatta nopeasti istumaan ja päästi kurkustaan matalaa murinaa. Daoah katsoi eläimen kiiluvia silmiä kysyvästi, muuta hän ei juurikaan nähnyt. Vain suuri kasa eläintä jolla oli suuret, ystävälliset silmät.
- Olen...Drakolainen. Vastasi eläin.
- Mikä olet? Daoah kysyi jo hieman naurua äänessään.
- Etkö näe, oletko sokea, minua ei voi olla näkemättä. Drakolainen sanoi ja nousi seisomaan saaden aikaan vaunujen keinumisen ja narinan.
Daoahin silmät levisivät uteliaisuudesta nähdessään ensimmäistä kertaa elämässään lohikäärmeen. Tummanvihreä suomullinen iho, vaaleamman vihreät velton oloiset siivet ja huvittavan näköinen naama. Koko vaunun takaosa täyttyi tuon suuren lohikäärmeen vartalosta, sen pyrstö tuli Daoahin vierelle saakka. Hetken aikaa tuo kaksikko puhui ja tutustui. - Miten päädyit tänne? Daoah kysyi ja lohikäärme Drakolainen alkoi kertoa tarinaansa.
Se kertoi nuoruudestaan satoja vuosia sitten jolloin se oli tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä ja joista se joutui nyt kärsimään. Se kertoi yksinäisyydestään, ongelmistaan ja mitä oli tapahtunut lähimenneisyydessä. Kertoessaan tarinaa yksinäinen kyynel vierähti lohikäärmeen poskelle ja pehmensi lohikäärmeen karua kokonaisuutta.
- Sitten jouduin jättämäään kotini, perheeni, kaiken, jo aikaa sitten. Ja jouduin tänne, näiden tyhmien ihmisten kidutettavaksi, en vain tahtoisi enää olla paha ja satuttaa. Drako sanoi lopulta ja käänsi päänsä pois ikäänkuin kätkeäkseen sen mitä todellisuudessa ajatteli. Daoah käveli hitaasti lohikäärmeen massiivisen vartalon luokse ja kietoi kätensä Drakon ympärille. Lohikäärme niiskutti hetken ja painoi raskaan käpälänsä tytön harteille ja veti häntä lähemmäksi. Sillä hetkellä he sydämissään tiesivät että tämä nyt alkunsa saanut syvä ystävyys kestäisi heidän koko elinikänsä. Toistensa avulla tulisieluinen Daoah ja ystävällinen mutta tarvittaessa väkivaltainenkin lohikäärme kohtaisivat vapautensa. Mutta vielä ei ollut sen aika.

Kärryt jatkoivat matkaansa ja sen ainoan kerran kun vankkurit pysähtyivät, kaksi vankia sen lavalla saivat seuraa. Kolmas vanki heitetiin lavalle ja matka jatkui kohti tuntematonta. Daoah ja Drako eivät uskaltaneet puhua mitään luottamuksellista uuden vangin läsnäollessa, he kommunikoivat katsein ja elein. Uusi vanki kyyhötti perimmäisessä nurkassa peläten massiivista lohikäärmettä ja luoden epäileviä katseita kaikkeen mitä näki. Daoah tunnisti vangin kasvojenpiirteiden perusteella lopulta peikoksi. Likaiset rääsyt peittivät pienen olennon vartaloa ja kasvot olivat lian peitossa. Pienet kädet tekivät hermostunutta liikettä viitan asemassa toimivan rievun kulmaan, peikko ikään kuin puhdisti sitä.
- Hei, peikkoseni, mikä nimesi on? Daoahin ystävällisyys vihdoin voitti ja hän heitti epäluulot ajatuksistaan. Tyttö hymyili ja lohikäärme katseli tytön ilmeitä, sitten peikkoa ja taas tyttöä.
- ööööhh.. Olen Myrphis, Suosaaren peikoista lähes ainoa elossa oleva, peikko sanoi ja käpertyi kyynelehtien nurkkaan. Daoah syöksähti peikon luokse ja alkoi silittää tämän kuraista hiuspehkoa laulaen peikkolaulua minkä oli joskus oppinut peikkoystäviltään. Drako murahti ja mulkaisi yhä epäluuloisena tuota inhimillistä kaksikkoa. Drako nojasi vaunon seinään ja sulki silmänsä. Peikon itkiessä lohikäärme vaipui uneen ja pian pieni murahtelu täytti vaunun ilman. Lohikäärme näki unta, mutta peikko luuli sen murahtelevan hänelle.
- älä pelkää, Drako on kiltti ja mukava lohikäärme, Daoah sanoi peikolle ja pyyhki räsyllä Myrphiksen kasvoja. Kyyneleet olivat raidoittaneet sievät kasvot ja peikko katseli nyt jo hieman luottavaisemmin ympärilleen.
- Keitä te olette? Miksi olette täällä? Myrphis vihdoin uskaltautui kysymään jo hieman piristyneenä luoden uteliaan katseen Daoahin valkeille kasvoille.
- Minä olen Lady Daoah ja tuo nukkuva eläin tuossa on lohikäärme Drako. Syytä miksi olemme täällä en oikeastaan edes tiedä, luulen kuitenkin että kaikki kapina on päätetty kukistaa sisarpuoleni Anyrtin toimesta.
- Onko Anyrt sisarpuolesi? Peikko kysyi ja ikään kuin pakeni nurkkaan silmät suurina pelosta ja kauhusta.
- Ikävä kyllä, mutta älä ole peloissasi, en minä ole hänen kaltainen paholainen, eikä hänkään kai oikeasti paha ole, jokin hänet on noitunut. Hän muuttui pahaksi niin nopeasti, luulen että hänen noitaäitinsä vaikutti siihen jotenkin, Daoah sanoi ja huokaisi muistellen niitä päiviä jolloin hän oli ensi kertaa tajunnut Anyrtin pahuuden Anyrtin surmatessa Daoahin lempihevosen raa'asti Daoahin silmien edessä.
- Hyvä on, peikko sanoi.
- Niin miksi sinä olet täällä? Daoah kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Kuten sanoin, olen Suosaaren peikoista kai viimeinen elossa oleva, muista en edes tiedä. En jaksa taas kertoa sitä kamaluutta, mutta annan päiväkirjani sivuja sinulle luettavaksi, nyt näet ne lukemaan kun päivä on jo pitkällä. Lue ne kuitenkin nopeasti sillä illan hämärä viitta on jo yllämme. Peikko ojensi tahraiset sivut Daoahille ja kehotti tätä lukemaan ne. Daoah nojautui vaunujen seinään ja alkoi lukemaan mielenkiinnolla peikkopojan tekstiä.

Keskipäivällä.
Taas pahat joukot tulevat kyläämme. Näimme ne Milothoksen kanssa kun kiipesimme Suureen Tammeen luvatta. Ilmoitimme siitä koko kylälle ja osa piiloutui niin hyvin kuin osasi, osa meni puolustusasemiin. Minä ja Milothoskin saimme kirveet ja saimme käskyn puolustaa perheitämme. Marmor oli aivan peloissaan, siis jossen ole kertonut Sinulle Päiväkirjani, Marmor on Milothoksen kaunis sisar, saman ikäinen kun minä. Kuitenkin. Nyt vain odotan kauhulla koska Anyrtin joukot saapuvat pieneen kyläämme, tämä on kuulemma viimeinen kerta, ei enää varoituksia.

Yö.
Meitä viedään nyt erääseen metsään. Meitä eloonjääneitä. Suurin osa tapettiin. Voih, en kestä tätä enään. Kuolisinpa minäkin. Omin silmin näin kuinka Marmorin kauniiseen selkään upposi kiiltävä miekka ja paha soturi tappoi sillä unelmani. Eiih. Muistan sen yhä kuin äskeisen tapahtuman. Hetki, pyyhin kasvoni. Noin. Meidät eloonjääneet siis kuljetetaan johonkin metsään, jollekkin leirille, joku väitti ainakin. Nyt istumme mustien ruunien kiskomissa suurissa vankkureissa ja kuulemme kuinka ajurit pieksevät kiljuvien ruunien takkuisia kylkiä. Suurin osa on aivan kauhuissaan. Minä ja Milothos kuitenkin olemme vielä hyvissä ruumiinvoimissa, kaikesta surusta, epäonnesta ja murheista huolimatta.

Aamun sarastaessa.
Me olemme nyt siellä leirissä. Suurien nuotioiden lieskat yltävät lähes puiden oksiin ja me peikot olemme pienissä häkeissä. Tässäkin häkissä on minun ja Milothoksen lisäksi neljä peikkoa. Yhteensä meitä on elossa varmaankin muutama kymmen. Korkeintaan kolmekymmentä. Emme ole saaneet ruokaa, emmekä juomaa, olemme aivan suomudan peitossa ja kaikki vartijat ovat ilkeitä. Odotamme vain kohtaloamme. Se ei voi olla mitään hyvää.

Keskiyö.
Olemme olleet täällä jo monta yötä. Tämä on ehkä viides yö, ehkä kuudes. En ole varma. Useita meistä on kadonnut jonnekkin, luulen että heidän elämänsä on päättynyt. äsken Milothoskin otettiin häkistä ja nyt olemme täällä kahdestaan minä ja Rhondan, hän on eräs äitipeikko.

Keskipäivällä.
Kaukaa näkyy tulevan tänne päin suuren suuret vankkurit. Ne ovat hyvin suuret. Niitä kiskoo neljä mustaa hevosta ja vankkurien päällä on kaksi vartijaa ja ajuri. Mitäköhän tämä on. Olen yksin täällä häkissä, Rhonda vietiin aamun ensisäteiden aikaan. En ole nähnyt muita peikkoja sitten aamun, pelottaa. En tahdo antaa periksi. Nyt vartija tulee tänne päin, kätken sinut Ystäväni. älä pelkää niin kuin minä. Hei.

Daoahin luettua tuon päiväkirjan, hänellä oli heti useita kysymyksiä joihin tahtoi vastauksen. Katsoessaan kuitenkin vankiseuralaisiaan hän pettyi, molemmat nukkuivat. Drako murahteli yhä, ilmeisesti se näki jotakin unta, ja pieni peikkonen Myrphis tuhisi kuin pieni eläin. Daoah kuuli vartijoiden keskustelevan jostakin, hän kuuli sanat määränpää, loppu, kosto. Pelko kiiri luottamuksen rinnalle Daoahin sydämeen ja hänen oli pakko herättää nuo nukkuvat kumppaninsa.
- Drako, herää, heti, meidän on päästävä täältä pois, meidät tapetaan.
- MITÄ? KUKA? Drako huudahti ja nousi niin äkkiä seisomaan että löi päänsä vankkurien kattoon.
- Ole hiljaa ja kuuntele, Daoah sanoi ja kertoi nopeasti peikon päiväkirjasta ja mitä oli vartijoiden keskustelusta kuullut.
- Jaahas, Drako vain sanoi ja raapi päätänsä.
- Sinäkin, pikku Myrphis, aika herätä. Daoah sanoi peikolle.
Peikko avasi silmänsä heti ja kertoi olleensa koko ajan hereillä, hän ei osannut enää kuulemma nukkua pelkonsa takia. Daoah huomasi peikosta heti että se oli alkanut luottaa ainakin häneen, Daoahiin.
- Drako, meidän on tehtävä suunnitelma ja luulen että vain sinun voimiesi käytöllä voimme onnistua, meidän on paettava. Daoah sanoi kuiskaten viimeiset sanat.

Paon suunnittelu oli jo edennyt niin pitkälle, että he päättivät toteuttaa sen käsillä olevan yön aikana. Yhä useammin he kuulivat vartijoiden sanovan jotakin määränpäästä ja kyselevän missä oikein se on. Aina yksi vartijoista vain tyytyi rauhoittelemaan muita sanomalla että ihan kohta ollaan perillä, mutta vangit aistivat tämän vartijan äänestä pelon ja epävarmuuden. He olivat siis joko eksyksissä, tai hyvin kaukana määränpäästä. He viettivät viimeisiä hetkiään vankeudessa hiljaa kuiskimalla jutellen. Kohta olisi Hetki, Hetki jota he olivat odottaneet kuin kuuta nousevaa.

Vartijoiden keskittymiskyky ja hevosten rauhallisuus olivat tipotiessään Drakon päästettyä selkäpiitä karmivan karjahduksen. Karjahdusta seurasi kolmikon riehuminen vankkureissa ja muutaman kerran oli vähällä ettei vankkurit kaatuneet kun Drako törmäsi täysillä vankkurin seinään. Vartijat tekivät vihdoinkin vankien odottaman virheen ja pysäyttivät vankkurit.
- John, käydään katsomassa mitä ne riehuu, sanoi yksi vartijoista toverilleen. Kolmikko ahtautui ihan ovien eteen, kun toine ovista hieman raottui, Drako karjaisi jälleen ja lohikäärme paiskoi pelästyksen halvaannuttamat vartijat pitkälle tien vierellä oleville pelloille ensin hieman hoideltuaan niitä. Kolmas vartija alkoi usuttamaan hevosia vauhtiin nähdessään mitä muille tapahtui, mutta nopeasti Drako nousi siivilleen ja pysäytti hevoset ja eliminoi kolmannenkin vartijan.
- Homma selvä, Drako huudahti vähän matkan päästä ja kuului nauravan. Daoah ja Myrphis keräsivät vartijoiden aseet ja taskuista pudonneet esineet ja juoksivat Drakon luona odottaville vankkureille. - On liian huomioita herättävää mennä vankkureilla, joten minä lennän ja te ratsastatte, kummallekkin yksi hevonen sivulle kiinni, Drako antoi ohjeita ja meni hieman kauemmaksi. Hevoset vierastivat hieman pysäyttäjäänsä, suurta vihertävää lihaskasaa joka piti kaiken lisäksi vielä meteliäkin.
- Muttaaah.. en osaa ratsastaa, ainakaan noin suurilla hevosilla, olen ratsastanut vain vuoristoponeilla, Myrphis niiskutti.
- Ei hätää, luulen että nämä muut seuraavat tätä kärkihevosta, ja hyvänä ratsastajana minä otan sen, Daoah sanoi taputtaen hiilenmustaa oria, joka oli koko valjakon ainoa ori ja selvästi johtaja. Drako piti sen aikaa mustaa oria suitsista kiinni kun Daoah valitsi hevosen Myrphikselle. Tumman ruskea, lähes musta kiltinoloinen ruuna päätyi siihen tehtävään. Daoah ottaisi sivulleen toisen mustan ruunan ja Myrphikselle jäi vielä hiirenharmaa, mutta hyvin likainen massakas ruuna.

Drakon työnnettyä vankkurit lähellä olevaan rotkoon ja Daoahin pakattua kaikki vankkureissa ollut tärkeä esineistö matka saattoi alkaa. Kuten Daoah oli arvannutkin, muut hevoset seurasivat hänen ratsuaan. Ori eteni korvat hörössä ja hörisi Daoahin kehuessa sitä. Myrphiksellä oli aluksi ollut vaikeuksia saada ruuna tuntemaan pienet käskyt mutta nyt muutaman tunnin taivalluksen jälkeen ruuna ja peikko olivat jo hyvä pari, ruuna ymmärsi ettei peikolta heruisi niin suuria voimia kuin sen edellisiltä ratsastajilta ja välillä peikko joutui käyttämään Drakon apua. Drakon tarvitsi vain lentää läheltä ruunaa niin se jo seurasi vastaanhangoittelematta mustaa oria ja Daoahia. Matka jatkui ja aamu alkoi valkenemaan. Kolmikko oli jo pitkän matkan päästä vapautumispaikasta ja Drakoa alkoi lenteleminen väsyttämään. Olihan hän ollut ruoatta useita päiviä. Juuri kun Daoah oli pysäyttämässä pienen joukkonsa Drako rojahti alas muutaman metrin korkeudesta ilmasta ja jäi paikoilleen maahan makaamaan. Daoah säikähti ja hyppäsi oriin selästä ja meni lohikäärmeen luokse. Eläin hengitti hitaasti ja makasi luonnottomassa asennossa.
- Drako! Drako! Mikä sinulla on? Oletko elossa? Daoah kyseli huolestuneelta maahan pudonneelta lohikäärmeeltä. Herättelyistä huolimatta lohikäärme ei herännyt. Se ei edes liikkunut. Vain tasainen hengitys paljasti sen olevan elossa. He olivat aivan aukean reunassa, joten Drakoon kiinnitettiin hevosten valjaat ja kaksi hevosista raahasi lohikäärmeen metsän tuuheiden tammien suojaan.

Lohikäärme raotti varovasti silmiään ja ravisti päätään. Se ei tajunnut missä se oli, miten se oli metsän siimekseen joutunut, keiden kanssa se oli. Lähellä häntä lepäsi mustiinpukeutunut kaunotar, jonkin matkan päässä kaunottaresta tuhisi pieni peikko.
- Anteeksi..örrh.. Lohikäärme sanoi matalalla äänellä jonka seurauksena peikko avasi silmänsä.
- Aijaahas, herra suvaitsee herätä, peikko sanoi ja virnisti.
- ööh.. tunnetko minut? Drako kysyi.
- Daoah, herää. Drako ei ole ihan näissä maailmoissa, peikko sanoi ja kosketti tytön olkapäätä.
- Hmmh..ai se heräsi, Daoah sanoi ja nousi istumaan.
Hetken ihmeteltyään ja juteltuaan selvisi että Drakon muisti oli mennyt, se ei muistanut putoamistaan, eikä edes vapautumista. Viimeinen tapahtuma jonka se muisti oli se kun se oli laitettu vankkureihin, noin viikko sitten Daoahin arvion mukaan. Myrphis ja Daoah kertoivat Drakolle viime päivien tapahtumat joita Drako mielenkiinnolla kuunteli. Tulevaisuudesta Daoah sanoi vain sen verran että heidän ainakin olisi saatava loput Suosaaren peikoista pois Anyrtin kynsistä. Kolmikko leiriytyi metsän reunaan ja antoi hevosten laiduntaa pienellä metsäniityllä. Ihmeen hyvin ne viihtyivät kuivahkon heinän ääressä, mitä nyt välillä hieman kiljahtelivat johtajaoriin antaessa nopeita potkuja sen ruokapaikoille tunkeutuville ruunille.

Taivallus jatkui. Hevoset matkasivat hyvin syöneinä ja Drako oli saanut syödäkseen useita Daoahin metsäsämiä paisteja. Se oli vieläkin kylläinen ja oli erittäin tyytyväinen oloonsa. Välillä lohikäärme kohosi korkealla ja tarkkaili maisemia. Se pyörähti jossakin kauempana ja vahti ettei Anyrtin joukot pääsisi lähellekkään Daoahia, tuota kaunista kauniimpaakin tyttöä ja pientä sievää peikkoa. Matkaa ei ollut enää paljoa Suosaarelle, jättimäisen suon keskellä olevalle kuivalle maa-alueelle missä Myrphiksen koti sijaitsi. Tai ainakin oli sijainnut. Myprhis odotti innolla tapaavansa muita peikkoja, mutta tietämättään tämä kolmikko vaelsi turhaan kohti tuota ennen niin kaunista peikkomaata.

Myrphis johdatti innosta puhisten Daoahin, Drakon ja hevoset Suosaarelle, hän luuli kohtaavansa edes muutaman peikon. Mutta nähdessään sen kaiken hävityksen ja tuhon, peikko murtui täysin. Myrphis sortui polvilleen ja purskahti itkuun. Kyyneleisistä silmistä näkyi pohjaton suru, ikävä ja epätoivo.
- Mitä minä nyt teen? Mitä? Miksi aina minä.. Peikko vaikeroi ja tunki pienet kätensä syvälle ruohonjuurien joukkoon ja heitti nyrkkeihinsä saaneen mullan niin kauas kuin taisi. Daoah kumartui peikon luokse ja lohdutti parhaan taitonsa mukaan. Drako lenteli ympäri saarta ja tarkasteli paikkoja. Ei yhtään elävää peikkoa, ruumiita kyllä. Drako päätti haudata kaikki ruumiit, olihan se peikoille sentään viimeinen leposija. Drako sai avukseen Daoahin, Myrphis vain kierteli paikkoja kyyneleet valuen. Hän otti mukaansa joitakin muistoja ja sitten hän meni odottamaan hevosten luokse. Hän oli hyvästinsä heittänyt ja se riitti hänelle. Enää hän ei tänne palaisi. Anyrt olisi saatava hengiltä, maksoi mitä maksoi.

- Kuunnelkaa, mikä tuo ääni oli? Daoah sanoi ja herkisti kuuloaan. Muutkin kuulostelivat, Drako nousi ylemmäs ilmaan ja Myrphiskin sai hevosensa pysymään aloillaan. ääntä ei kuulunut enää.
- Se oli kuin...tuskan huuto, Daoah kuvaili kuulemaansa selvästi huolestuneena. Drako mietti hetken ja sitten se lennähti pois sanomatta mitään. Daoah ei kuitenkaan siitä huolestunut, hän luotti tuohon lohikäärmeeseen, olihan he ystäviä. Kohta lohikäärme lennähtikin takaisin.
- Näin tuolla luolan, siellä oli jotakin kiiltävää ja luolan suulla oli kuivunutta verta ja jotkin kummalliset repaileset jutut,en tiedä mitkä ne oli, Drako selitti innnoissaan.
- Mennään sinne, johdata meitä, Daoah sanoi. Hän todella tahtoi saada selville mikä sen karmean huudon oli aiheuttanut. He menivät läpi pienen tammimetsän, he matkasivat ohi kauniin lammen, jota reunusti valkea hiekka. He ihailivat hetken villihevoslaumaa sen laiduntaessa suurella niityllä. Kaikki oli niin kaunista. Yht'äkkiä maisema alkoi muuttua. Yhä enemmän kiviä ja yhä suurempia kiviä. Karuja puita vailla lehtiä. Ilmakin tuli viileämmäksi, tai ehkä sen aiheutti ilmapiiri. Luolan suu näkyi jo. Daoah kannusti oriin kovempaan menoon, mutta vähän ennen luolaa sekin pysähtyi ja korskui. Sen sieraimet laajenivat ja eläin vapisi kauttaaltaan. Daoah liukui oriin selästä ja Drako otti kaikkien neljän hevosen suitsista kiinni. Lohikäärme ja hevoset jäivät suuren kallion juurelle, ikään kuin kiellekkeen alle. Daoah ja Myrphis menivät luolan suulle.

Ennen lumenvalkea, nyt likaantunut, harmaanläikikäs hevonen makasi luolan perällä. Se hengitti raskaasti ja sillä oli silmät suljettuina. Jouhet olivat hankautuneet useasta kohtaa poikki ja sen kyljet höyrysivät tuskan aiheuttamasta hiestä. sen sieraimet laajentuivat hetki hetkeltä pidemmän ajan välein ja sen otsaa koristava sarvi oli halkeillut ja rapistunut. Hevosen siivenkappaleet lojuivat luolan suulla, mutta sille oli kasvanut uudet, nyt jo likaantuneet siivet. Daoah otti muutaman askeleen ja oli hevosen luona. Hän antoi säälin ja murheen kyyneleiden valua surutta, hän silitti hevosen takkuista karvaa ja tamma nosti päätään. Se hörähti hiljaa. Daoahin silitellessä tammaa Myrphis löysi jotakin, minkä luki ääneen: "Minä, Midiana Noitien Noita, otan vastuulleni syntyvän tyttären, Anyrt Noitavan, joka olkoon pahoista pahin, joka tuhotkoon kaiken tarkasti ja varmasti. Hän ottakoon valtaansa kaiken, ja tämän yksisarvisen tamman, Arathan, elämä olkoon verrannollista Anyrtin elämälle. Kiduttakoon mieheni Arathania ja pitäköön he Anyrtin pahana. Hän on viimeinen toivoni. Ja tämä pahuus tulkoon voimaan sitten, kun pahuuden tytär Anyrt täyttää 16 vuotta. Valtaan hän astukoon pian, niin pian 16-vuotis päivästä kuin suinkin. Medeios tietää lopun. Sinun, Midiana."
- Mikä tuo oli? Daoah kysyi kauhuissaan.
- Löysin tämän täältä, täällä on muutakin. Peikko vastasi. Yhdessä he tutkivat kaikki paperit ja kääröt mitä löysivät. Kaikki alkoi valjeta Daoahille ja hän meni tamman luokse selittäen samalla että tammalle olisi saatava voimia. Daoah avasi tamman kahleet ja tamma kapusi vaivalloisesti jaloilleen. Se hengitti edelleen raskaasti mutta sen silmiin oli syttynyt tuli, vapauden tuli. Tamma katsoi hetken Daoahia, sitten Myrphisiä ja sitten se katsoi ulos luolasta. Se ikään kuin kasvoi silmissä. se veti keuhkoihinsa ulkoa virtaavaa raikasta ilmaa ja se ravisti turkistaan irtoliat pois. Daoah otti paperit mukaansa ja meni ulos. Hän selitti kaiken Drakolle joka kummissaan katseli tamman liikehdintää. He menivät vähän matkan päähän, luolaa ei enää näkynyt. Tamma juoksi innoissaan ruohon luokse ja söi hetken. Se sai hetkessä virtaa, sitten se joi pitkin siemauksin raikasta lähdevettä ja lopulta se kastautui kokonaan metsälammen kirkkaseen veteen, jonka väri muuttui hetkeksi ruskeaksi, mutta irtokuran laskeuduttua vesi oli taas kirkasta ja tamman vaalea väri lähes välkkyi veden läpi. Daoah hymyili. Pitkästä aikaa. Hevonen nautti puhtaasta ilmasta ja sitten se nousi vedestä ja ravisteli itseään. Karvapeite oli nyt valkea, siivetkin olivat valkoiset. Hevonen oli kaunista katseltavaa.

Daoah kuiskaili hevoselle kauan. Hevonen ikään kuin ymmärsi kaiken mitä tyttö sanoi. Sitten tamma juoksi hetken, hirnui ja nousi siivilleen. Se lensi ja lensi. Aluksi Drako lensi sen mukana saattaakseen ja valvoakseen, sitten se palasi ihmettelevien maassa olevien ystäviensä luokse.
- Nyt vain odotetaan, Daoah sanoi ja kiipesi mustan oriin selkään.
- Odotetaan mitä? Mistä tiedämme että jotakin on tapahtunut? Myrphis kysyi.
- Saamme kyllä sanan, tavalla tai toisella, Daoah sanoi ja ratsasti metsään muiden seuratessa johtajattarekseen kohonnutta kaunotarta.

Aika kului. Viestiä ei kuulunut. Daoah oli jo vaipumassa epätoivoon, oliko tamma vapautettu turhaan. Oliko kaikki ollut turhaa. Pian kuitenkin saapui viesti. Valkoinen susi saapui Drakon, Daoahin ja Myrphiksen leiriin. Sillä oli viestikoiran valjaat, samanlainen mitä kruununherrojen koirat käyttivät. Susi hölkkäsi Daoahin luokse ja Daoah otti kirjeen. "Kiitos rakas sisareni että vapautit Arathan, olen ikuisesti Sinulle kiitollinen että saan kuolla rauhassa rakkaan Arathani kanssa Daleios-vuorella, korkealla yläilmoissa. Ennen kaikkea, että saan elää ilman pahuutta. Koko loppu elämäni. Kiitos. Rakkaudella Anyrt." Daoahin kasvoille nousi hymy. Hän tiesi että kirje ei ollut valetta. Se oli kirjotettu rakkaudella ja se oli totta. Se oli suljettu hopeisella yksisarvisen jouhella. Nyt oli Daoahin aika jättää kaksi ystäväänsä, mutta vain hetkeksi. Hänellä oli vielä tekmistä, mutta tärkein oli jo tehty. Anyrtin pahuus oli poissa, nyt oli Daoahin aika toimia. Hän nousi oriin selkään, heitti hyvästit ja lähti laukaten pois. Hän ei katsonut taakseen.


« Takaisin Dereka -sivulle

© Dereka 2007